Mustat aukot ja ajatus uudesta alusta

 

Mustat aukot – maailmankaikkeuden äärimmäiset ilmiöt

Mustat aukot ovat ehkä yksi maailmankaikkeuden äärimmäisimmistä ilmiöistä. Ne syntyvät, kun suuri tähti kuolee ja romahtaa oman painonsa alle. Jäljelle jää alue, jossa gravitaatio on niin voimakas, ettei mikään pääse enää karkuun – ei edes valo.

Siksi musta aukko ei ole vain kaukainen kohde avaruudessa, vaan tavallaan jonkinlainen luonnon raja-arvo. Paikka, jossa meidän arkinen käsityksemme ajasta, tilasta ja aineesta alkaa horjua.

Tieteessä musta aukko on toki hyvin tarkasti määritelty ilmiö. Siihen liittyvät massa, tiheys, tapahtumahorisontti, gravitaatioaallot ja monet muut käsitteet.

Mutta kun sitä ajattelee hieman filosofisemmin, se muuttuu melkein symboliksi. Se on kuin aukko todellisuudessa – muistutus siitä, että luonnossa on mittakaavoja ja ilmiöitä, joita emme voi koskaan suoraan nähdä. Voimme vain päätellä niiden olemassaolon niiden vaikutuksista.

Tästä syntyy helposti yksi kiehtova ajatusleikki: entä jos mustat aukot eivät ole pelkkiä päätepisteitä, vaan joskus myös alkuja?

Kun kaksi mustaa aukkoa fuusioituu, tapahtuu jotain valtavaa. Kyse ei ole vain kahden massiivisen kohteen yhdistymisestä. Avaruus itse alkaa värähdellä.

Fuusio vapauttaa valtavia määriä energiaa gravitaatioaaltoina, ja lopputuloksena syntyy uusi, vielä massiivisempi musta aukko.

Ihmisen mittakaavassa tämä kuulostaa melkein mytologialta. Silti kyse on todellisesta fysiikasta: maailmankaikkeus voi kirjaimellisesti “soida”, ja me olemme jopa onnistuneet mittaamaan näitä värähtelyjä.

Voisiko musta aukko synnyttää uuden universumin?

Juuri tässä kohtaa ajatus alkaa helposti kulkea vähän pidemmälle. Jos mustan aukon sisällä olosuhteet ovat äärimmäiset – valtava tiheys, paine ja energian keskittyminen – voisiko tällaisessa tilanteessa syntyä jotain, joka muistuttaa uutta alkua?

Toisin sanoen: voisiko mustien aukkojen fuusio joskus synnyttää uuden “Big Bangin”? Ei meidän avaruuteemme, vaan kokonaan toiseen.

Tämä ei tietenkään ole varma väite. Se on enemmän spekulatiivinen ajatus. Mutta se perustuu yhteen kiinnostavaan mahdollisuuteen: jos jokin prosessi tuottaa riittävän äärimmäisen tilan, se voisi ehkä käynnistää uuden avaruus-ajan laajenemisen.

Jos näin olisi, meidän maailmankaikkeutemme ei ehkä olisi ainutkertainen poikkeus. Se voisi olla yksi vaihe paljon suuremmassa ketjussa.

Universumit syntyvät, laajenevat, jäähtyvät ja vanhenevat – ja ehkä jossain niiden varjoissa mustat aukot rakentavat vähitellen seuraavaa alkua.

Tällainen ajatus muuttaa hieman koko kysymyksen muotoa. Emme enää kysy pelkästään, mitä oli ennen Big Bangia. Sen sijaan alamme kysyä, minkä syklin osa meidän Big Bangimme on.

Silloin maailmankaikkeus ei näyttäisikään yhdeltä räjähdykseltä tyhjyydessä, vaan enemmänkin jatkuvalta prosessilta. Loppu ja alku eivät olisi toistensa vastakohtia, vaan sama tapahtuma eri suunnasta katsottuna.

Entä jos universumeita on useita?

Ajatus käy vieläkin villimmäksi, jos sen vie askeleen pidemmälle. Entä jos universumit eivät ainoastaan synny mustista aukoista, vaan niitä voi olla monia samanaikaisesti?

Jos näin olisi, voisi teoriassa syntyä tilanne, jossa kaksi universumia kohtaa toisensa. On vaikea edes kuvitella, miltä tällainen törmäys näyttäisi – tai näkyisikö se meille lainkaan.

Jos kaksi maailmankaikkeutta todella kohtaisi, seuraukset voisivat olla valtavia. Avaruuden geometria voisi muuttua, energiat järjestäytyä uudelleen ja ehkä jopa ajan käyttäytyminen muuttuisi. Se voisi olla eräänlainen kosmologinen “uudelleenkirjoitus”: uusi näyttämö, uudet säännöt, uusi historia.

Samalla tällaiset tapahtumat voisivat synnyttää uusia mustia aukkoja. Ja jos mustat aukot todella ovat jonkinlaisen kosmisen syklin moottoreita, ympyrä alkaisi sulkeutua.

Universumit syntyvät, kasvavat, ehkä joskus kohtaavat – ja niiden sisäiset äärimmäisyydet tuottavat taas uusia alkuja.

Tällaisessa kuvassa todellisuus ei olisi staattinen rakenne, vaan jatkuvaa liikettä. “Alku” ja “loppu” olisivat enemmänkin vaiheita kuin pysyviä pisteitä.

Ja tästä nousee väistämättä yksi kysymys, joka kuulostaa yksinkertaiselta mutta on yllättävän vaikea: mitä on maailmankaikkeuden ulkopuolella?

Emme näe universumin rajaa emmekä voi astua sen ulkopuolelle katsomaan, mitä siellä on. Ehkä ulkopuolta ei edes ole samalla tavalla kuin huoneen ulkopuoli. Ehkä koko ajatus syntyy vain siitä, että ihmisen mieli etsii aina reunoja ja rajoja.

Silti ajatus palaa mieleen yhä uudelleen.

Jos universumeita voi syntyä ja olla rinnakkain, onko olemassa jokin suurempi rakenne, jossa ne kaikki sijaitsevat? Vai onko tämäkin vain kielikuva, jonka aivomme pakottavat todellisuuteen, vaikka todellisuus ei oikeasti toimisi niin?

Tässä kohtaa tiede ja filosofia alkavat koskettaa toisiaan. Tiede kertoo meille, mitä pystymme mittaamaan ja mallintamaan. Filosofia taas kysyy, mitä nämä mallit oikeastaan merkitsevät – ja millaisia rajoja ne paljastavat.

Ajatus mustien aukkojen fuusioista universumien synnyttäjinä ei ehkä ole vielä teoria sanan tiukassa merkityksessä. Mutta se on kiinnostava ikkuna siihen mahdollisuuteen, että todellisuus voi olla paljon suurempi kuin meidän nykyinen tarinamme siitä.

Loppu vai uusi alku?

Ja ehkä juuri siksi ajatus tuntuu jollain tavalla kauniilta.

Musta aukko näyttää äärimmäiseltä lopulta – paikalta, jossa jopa valo katoaa. Mutta samalla se voi olla myös ajatus uudesta alusta.

Ehkä maailmankaikkeuden syvin luonne ei ole se, että jokin alkaa ja päättyy. Ehkä se on se, että mikään ei lopu täysin. Kaikki muuttaa muotoa.

Ja jossain siellä, missä aika ja avaruus taipuvat, todellisuus tekee ehkä sen, mitä se on tehnyt aina: jatkaa.