Miksi me lisäännymme – ja miksi tapamme?

 

Ihminen osana luontoa

Kaiken tämän sotimisen keskellä olen pohtinut seuraavaa:

On helppo ajatella, että ihminen on jotenkin erikoinen eläin. Että me olemme jotain muuta kuin luonto. Mutta kun asiaa katsoo rehellisesti, tuo raja alkaa nopeasti hämärtyä. Meissä kulkee sama virta kuin kaikessa elävässä: halu jatkaa itseään. Ja samalla meissä on sama varjo – kyky tuhota toisia.

Kasvit, eläimet ja ihmiset kantavat kaikki jotakin, joka työntää elämää eteenpäin sukupolvesta toiseen. Ja samalla me vedämme jatkuvasti rajaa “minun” ja “toisen” väliin. Joskus tuo raja on pehmeä, joskus taas niin jyrkkä, että verta vuotaa.

Kun ajattelee lisääntymistä, tekee helposti mieli nähdä siinä jokin syvempi tarkoitus. Ikään kuin elämä haluaisi jatkua siksi, että se on kaunista tai merkityksellistä. Mutta biologinen selitys on paljon yksinkertaisempi – ja ehkä vähän armottomampi.

Ne, jotka eivät lisääntyneet, eivät jättäneet jälkeä. Heidän tarinansa päättyi siihen. Maailmaan jäivät ne olennot, joiden rakenne ja käyttäytyminen johti lisääntymiseen. Ei siksi, että ne olisivat ajatelleet tulevaisuutta, vaan siksi että näin vain tapahtui.

Siksi lisääntyminen tuntuu meistä halulta. Me koemme sen vetona, kaipuuna, viettinä, joskus rakkautena. Silti taustalla on myös hyvin yksinkertainen logiikka: se, mikä kopioi itseään, jatkaa. Se, mikä ei kopioi itseään, katoaa.

Miksi elämässä on myös väkivaltaa?

Mutta jos lisääntyminen on elämän valoisa puoli, miksi sen rinnalla kulkee niin usein pimeä varjo? Miksi elämä ei ole vain kasvua ja yhteyttä, vaan myös petoutta, kilpailua ja kuolemaa?

Ehkä siksi, että elämä tapahtuu maailmassa, jossa energia ei ole rajatonta. Joku syö. Joku tulee syödyksi. Joku löytää tilan. Joku menettää sen. Joku selviää talvesta, joku ei.

Kilpailu ei synny siksi, että joku päättäisi sen olevan hyvä idea. Se syntyy melkein väistämättä, kun elämä yrittää pysyä hengissä rajallisessa ympäristössä.

Petous ei ole luonnossa poikkeus, vaan yksi tehokas tapa siirtää energiaa eteenpäin.

Ja vaikka kasvit eivät jahtaa toisiaan, niidenkin maailmassa on sama hiljainen kamppailu. Ne kilpailevat valosta, vedestä ja tilasta. Ne varjostavat toisiaan ja syrjäyttävät hitaasti naapureitaan.

Joskus metsä näyttää rauhalliselta, mutta samalla se on jatkuva, hidas väite siitä, että myös rauha voi olla taistelua.

Kuolema osana elämän kiertoa

Kun tätä ajattelee, elämän kierto näyttää usein aika raa'alta: syntymistä ja tappamista. Meistä tuntuu helposti, että maailmassa pitäisi olla lempeämpi järjestys, jossa kukaan ei kärsi ja kaikki saavat elää.

Luonto ei kuitenkaan näytä toimivan niin.

Kuolema ei ole vain elämän vastakohta, vaan yksi sen perusrakenteista. Ilman kuolemaa ei vapautuisi tilaa. Ei vapautuisi energiaa. Ei syntyisi kiertoa, jossa jokin muuttuu toiseksi.

Ajatus on vähän kylmä, mutta samalla siinä on myös outoa kauneutta. Elämä ei ole kokoelma pysyviä yksilöitä, vaan verkko, jossa kaikki liikkuu ja muuttuu.

Ehkä kaikkein vaikein kysymys ei silti ole se, miksi saalistus on olemassa. Vaikeampi kysymys on, miksi me ihmiset olemme samaan aikaan niin helliä ja niin vaarallisia.

Miksi voimme rakastaa toisia niin paljon, että olisimme valmiita kuolemaan heidän puolestaan – ja silti joskus olla valmiita tappamaan?

Rakkaus ei ole pelkkä tunne. Se on side. Ja biologisesti side on voimakas, koska se lisää selviytymistä.

Kun suojelu muuttuu aggressioksi

Kun suojelet lastasi, kumppaniasi tai yhteisöäsi, suojelet jotakin, joka on osa sinua.

Mutta juuri siinä kohtaa suojelu voi joskus kääntyä aggressioksi. Kun jokin uhkaa sitä, mikä on sinulle tärkeää, puolustamisen järjestelmä käynnistyy. Siksi suojelu ja väkivalta eivät aina ole täydellisiä vastakohtia. Joskus ne ovat sama voima eri suuntaan käännettynä.

Sitten on vielä synkempi puoli. Miksi ihminen voi tappaa myös käskystä? Miksi toinen ihminen voi muuttua pelkäksi viholliskuvaksi tai numeroksi?

Yksi vastaus voi olla se, että ihminen on laumaeläin. Me selvisimme historiassa ryhmissä. Ryhmässä selviytyminen vaati järjestystä: kuka johtaa, kuka tottelee, kuka kuuluu joukkoon ja kuka jää ulos.

Kun auktoriteetti käskee ja ympäröivä joukko hyväksyy sen, monet ihmiset voivat tehdä asioita, joita he eivät yksin tekisi.

Moraali ei ole pelkästään yksilön sisäinen kompassi. Se on myös sosiaalinen järjestelmä, ja se järjestelmä voi joskus vääristyä.

Siksi kunnia ja valta vaikuttavat meihin niin voimakkaasti. Ne liittyvät hyvin suoraan siihen, kuuluuko ihminen joukkoon ja voiko hän vaikuttaa omaan kohtaloonsa.

Kun häpeä iskee, se ei tunnu vain mielipiteeltä muiden päässä. Se voi tuntua siltä kuin menettäisi paikkansa maailmassa.

Koska lopulta me emme elä vain kehossa. Me elämme myös toistemme mielissä.

Ihmisen mahdollisuus pysähtyä

Kun tämän kaiken katsoo kerralla, elämä voi näyttää kylmältä koneistolta: lisääntymistä, kilpailua, ryhmiä, valtaa ja kuolemaa.

Mutta juuri tässä kohtaa ihminen alkaa minusta tuntua kiinnostavalta.

Meissä on kaikki nuo mekanismit, aivan kuten muussakin luonnossa. Mutta meissä on myös kyky nähdä ne. Me voimme tarkastella itseämme ja kysyä, miksi toimimme niin kuin toimimme.

Ehkä se ei muuta kaikkea. Mutta joskus se voi riittää siihen, että pysähdymme hetkeksi ennen kuin toimimme.

Ja ehkä siinä on pieni mutta todellinen mahdollisuus: vaikka elämä synnyttää ja tappaa, ihminen voi joskus päättää, ettei lisää tarpeetonta pimeyttä siihen kiertoon.