Entä jos mustat aukot ovat vain jäänteitä?

Kun ihmiset puhuvat mustista aukoista, ne nähdään yleensä eräänlaisina kosmisina päätepisteinä. Ne ovat paikkoja, joihin aine voi päätyä mutta joista mikään ei enää pääse takaisin. Tämän vuoksi mustat aukot yhdistetään usein loppuun, katoamiseen ja universumin äärimmäisiin ilmiöihin.

Joskus olen kuitenkin miettinyt, voisiko niitä tarkastella myös toisesta näkökulmasta. Entä jos mustat aukot eivät olekaan loppu, vaan jäänteitä jostakin paljon vanhemmasta? Entä jos ne eivät syntyneet galaksien seurauksena, vaan olivat olemassa jo ennen niitä?

Ajatus sai alkunsa yhdestä tunnetusta havainnosta. Lähes jokaisen suuren galaksin keskeltä löytyy supermassiivinen musta aukko. Nykyisen käsityksen mukaan nämä aukot ovat kasvaneet galaksien mukana miljardien vuosien aikana. Silti joskus herää kysymys, onko syy-seuraussuhde varmasti juuri sellainen kuin kuvittelemme. Voisiko olla mahdollista, että galaksit rakentuvat mustien aukkojen ympärille eikä päinvastoin?

Kun maailmankaikkeuden alkuperää tarkastellaan nykyisen kosmologian näkökulmasta, päädytään tilanteeseen, jossa kaikki aine ja energia olivat joskus uskomattoman tiheässä tilassa. Emme tiedä tarkasti, millainen tuo tila oli tai mitä sitä edelsi, mutta se tarjoaa mielenkiintoisen lähtökohdan ajatusleikille.

Entä jos alkuperäinen kokonaisuus ei hajonnutkaan pelkästään energiaksi ja hiukkasiksi? Entä jos osa siitä säilyi erittäin tiheinä gravitaation keskittyminä, jotka jatkoivat olemassaoloaan universumin laajetessa? Tällöin nykyiset mustat aukot voisivat olla eräänlaisia alkuperäisen rakenteen sirpaleita, jäänteitä ajasta, jolloin kaikki oli vielä osa yhtä kokonaisuutta.

Jos näin olisi tapahtunut, niiden ympärille olisi voinut alkaa kerääntyä vapautunutta materiaa. Kaasu, pöly ja myöhemmin tähdet olisivat muodostuneet voimakkaiden gravitaatiokeskittymien ympärille. Tässä näkökulmassa galaksit eivät olisi synnyttäneet mustia aukkoja, vaan mustat aukot olisivat toimineet galaksien siemeninä.

Ajatus muuttuu vielä kiinnostavammaksi, kun mukaan otetaan pimeä aine. Tiedämme nykyään melko varmasti, että suurin osa galaksien massasta ei koostu tavallisesta näkyvästä aineesta. Pimeän aineen olemassaolo näkyy sen gravitaatiovaikutuksissa, mutta emme vieläkään tiedä varmasti, mitä se on.

Joskus olen pohtinut, voisiko pimeä aine liittyä samaan alkuperäiseen tapahtumaan kuin mustat aukot. Jos kaikki sai alkunsa yhdestä erittäin tiheästä rakenteesta, osa siitä saattoi muuttua näkyväksi aineeksi, mutta osa saattoi jäädä johonkin meille vielä tuntemattomaan tilaan. Tällainen aine ei ehkä säteilisi valoa eikä vuorovaikuttaisi tavallisen aineen kanssa muuten kuin gravitaation välityksellä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että pimeä aine todella olisi alkuperäisen rakenteen jäänne. Kyse on puhtaasta ajatuksesta. Silti on kiinnostavaa huomata, kuinka hyvin pimeä aine näyttää seuraavan samoja gravitaatiorakenteita, joiden keskeltä löydämme usein myös supermassiivisia mustia aukkoja.

Ehkä koko ajatus on väärä. Tiede etenee juuri siten, että hypoteeseja testataan ja suurin osa niistä osoittautuu puutteellisiksi. Silti joskus on hyödyllistä tarkastella tuttuja asioita uudesta suunnasta. Mustat aukot nähdään lähes aina universumin loppusijoituspaikkoina, mutta ehkä niiden tarina alkoi paljon aikaisemmin.

Ehkä galaksien keskellä olevat mustat aukot eivät olekaan pelkkiä gravitaation nieluja. Ehkä ne ovat viimeisiä näkyviä jälkiä jostakin paljon vanhemmasta rakenteesta, joka oli olemassa jo silloin, kun koko maailmankaikkeus oli vielä yksi iso massa.